Mitä tiedämme Afrikasta?

AFRIKKA, SARVIKUONOJEN MAA

Kaikista maanosista Afrikka lienee eniten mielikuvien leimaama. Ja kaikista maanosista mielikuviamme Afrikasta lienee elokuva muokannut eniten. Lähtien mustavalkoisista Tarzan-klassikoista, elokuva on manipuloinut kollektiivista tajuntaamme kohti tiettyä kuvaa, jonka tunnusmerkkejä ovat romanttisuus, salaperäisyys, kauneus, uhkaavuus, villeys, primitiivisyys, eksoottisuus ja köyhyys. Länsimaisessa elokuvassa Afrikka on nähty lähes poikkeuksetta valkoihoisen päähenkilön kokemusten läpi. Samoin lähes aina Afrikka on nähty pikemminkin maana kuin manterena.

Kaikki elokuvista ammentamamme mielikuvat Afrikasta ovat väistämättä vääriä - parhaimmillaankin osatotuuksia -, koska niitä hallitsee anglosaksisen näkökulman yksinkertaistava linssi. "Afrikka-elokuvaa" ei ole olemassa eikä "afrikkalainen elokuva" ole sitä, miksi sitä luulemme. Näin on siksi, että kaikkien maanosien lailla Afrikka on monien toisistaan lukemattomin eri tavoin poikkeavien kulttuurien mosaiikki eikä minkäänlainen yhtenäiskulttuuri.

Tämä näkyy heti, kun tarkastelemme afrikkalaista elokuvaa lähemmin. Egyptiläinen, kongolainen, tunisialainen, ghanalainen ja etelä-afrikkalainen elokuva tarkoittavat aivan eri asioita; usein emme edes miellä egyptiläistä ja etelä-afrikkalaista elokuvaa "afrikkalaisiksi", koska ne monesti muistuttavat pinnalta kaukaasialaista elokuvaa ja kulttuuria - ne ovat silti täsmällisesti ilmaistuna afrikkalaista elokuvaa. Nigeriassa puolestaan on jo 70-luvulta lähtien valmistettu videopohjalta elokuvia sellaisella liukuhihnalla, että maan elokuvateollisuutta kutsutaan Nollywoodiksi.

Ei myöskään liene toista maanosaa, jonka elokuva olisi yhtä huonosti tunnettua tai jonka elokuvalla olisi yhtä huonot mahdollisuudet levitä maailman multiplexeihin kuin Afrikka. Harvat poikkeukset ovat lähes aina toimintaelokuvan (District 9) tai jännärin (Tsotsi) kaavaa noudattavia, amerikkalaisrahoitteisia tuotantoja. Toisinaan pohjois-afrikkalaiset "art house"-elokuvat - usein festivaaleilla menestyneet - lyövät läpi eurooppalaiseen makuhermoon. Tästä esimerkkinä tunisialaisen Raja Amarin Satiinin puna - josta on jo 11 vuotta.

Mutta voi tietysti väittää, että on afrikkalaista elokuvaa ja afrikkalaista elokuvaa: afrikkalaista elokuvaa, joka on maanosan alkuperäisväestön tuottamaa ja käsittelee heimokulttuurien jälkeläisten tai edustajien elämää. Mitä tiedämme tästä? Hyvin vähän. Eikä ihme, kun tätä elokuvaa ei tuoda juuri lainkaan esille. Elokuvaa lähemminkin seuraavat voivat päteä tuntemalla nimet Ousmane Sembene ja Souleymane Cissé. Näistä senegalilainen Sembene saattaa olla egyptiläisen Youssef Chahinen ohella hienoin afrikkalaisohjaaja, jonka maailma on nähnyt. Kuusikymmentäluvulla aloittanut, vuonna 2007 kuollut Sembene oli viimeksi esillä, kun vaikuttava Moolaadé - suojelus otettiin ihmeen kaupalla levitykseen vuonna 2004. Malilainen Cissé puolestaan muistetaan käytännössä vain vuonna 1987 Cannesissa palkitusta Yeelenistä, joka on pysynyt "kartalla". Sodankylässä pari vuotta sitten vieraillut seitsemänkymppinen Cissé on voinut ohjata vain seitsemän teosta.


HAFF 2013

Huomenna neljättä kertaa käynnistyvä Helsinki African Film Festival tekee jälleen parhaansa tarjotakseen vastalääkettä tajuntaamme hallitsevalle Minun Afrikkani -kuvalle. Ohjelmiston muodostaa yli kaksikymmentä fiktio- ja dokumenttielokuvaa eri puolelta mannerta päänäkökulman ollessa afrikkalaisen nuoren.

Hyvä esimerkki teemasta on kenialainen Nairobi Half Life, jossa näyttelijän urasta haaveileva nuorimies matkaa Nairobiin, jossa pikkurikollispiirit tarjoavat houkuttelevan vaihtoehdon. Tuotannon taustalta löytyy saksalainen huippuohjaaja Tom Tykwer.

Dear Mandela on puolestaan ehkä festivaalin ennakkoon kovimmin odotuksin ladattu dokumentti. Etelä-afrikkalainen, kehuja ja palkintoja kerännyt elokuva kuvaa kolmen nuoren durbanilaisen alkuunpanemaa oikeusprosessia, kun hallitus tuhoaa heidän hökkelikylässä sijainneet kotinsa.

Berliinin Festivalen kilpasarjassa nähty Tey (Tänään) liittyy puolestaan eurooppalais-afrikkalaiseen elokuvatraditioon, tekijänä ranskalais-senegalilainen Alain Gomis.

Sukupolvikuvaus The Children of Troumaron edustaa mauritiuslaista elokuvaa tutkien nuoren sukupolven ja maan taloudellisen nousun välisiä skismoja. Toisaalta, Virgin Margarida saapuu Mosambikista kiinnostaen tarinallaan vuoden 1975 "kasvojenpesusta", jossa tuolloinen vallankumoushallitus kävi kovin ottein siivoamaan katujaan  muun muassa prostituoiduista: Margarida on 16-vuotias tyttö, jota henkilölisyyspaperien puuttuessa erehdytään luulemaan ilotytöksi.

Nämä ja viitisentoista muuta elokuvaa ovat nähtävillä keskiviikosta sunnuntaihin afrikkalaisena puheenvuorona hopeaisten kankaiden välkkeessä.

Ihmeeseen

"Nousimme portaita. Ihmeeseen."

Mont Saint-Michel

Tervetuloa ihmeeseen: Ihmeeseen. Elokuvanteon kahdeksikymmeneksi vuodeksi hylänneen Terrence Malickin kuudes ohjaus To the Wonder ei muistuta mitään muita samaan aikaan teattereissa pyöriviä elokuvia - näinä aikoina jo se riittää melkein pitämään Malickin elokuvaa ihmeenä; suurempi ihme on kuitenkin, että se on voitu tehdä, että näin yksilölliselle, intiimille ja pakahduttavan herkkävireiselle amerikkalaiselokuvalle on löydetty rahoitus ja mahdollisuus. Terrence Malick on amerikkalaisen elokuvan suuri yksinäinen, joka tekee elokuvia vain omista subjektiivisista lähtökohdistaan, joiden peruskivet koostuvat taiteesta, filosofiasta ja historiasta. Hän ei anna haastatteluja, ei keskustele elokuvistaan, ei selittele eikä pyytele anteeksi. Malick ei kuitenkaan tee taidettaan tyhjiössä, vaan kollegojensa lailla yhteistyössä näyttelijöiden ja kuvausryhmän jäsenten kanssa. Mitä ikinä hän kommunikoikaan kumppaneittensa kanssa siirtyy kankaalle suoraan, suurimpaan mahdolliseen puhtauteen tähdäten. Ja, kuten Malick on toistuvasti osoittanut, puhtauteen sisältyy valtavaa voimaa.

Ensimmäisessä kokonaan nykyhetkessä tapahtuvassa työssään Malick käsittelee ensimmäistä kertaa yksinomaan abstraktiota: rakkautta. Aiemmissa teoksissa on ollut vielä eteenpäin kulkeva tarina (huom: eräistä tylsistä ja lopultakin masentavista syistä en ole voinut vielä katsoa The Tree of Lifea), jonka kautta Malick on nostanut esille teemojaan; To the Wonderissa hän perustaa koko kerrontansa paljon käyttämälleen sisäiselle monologille. Niinpä emme seuraa ensisijaisesti kertomusta, vaan ihmisten mielenliikkeitä, ajatuksia, vaihtuvia tunnelmia, joiden kautta pääsemme kuin ajatustenlukijan passilla sisälle ihmistä leimaavan epävarmuuden ja levottomuuden, kauneuden ja onnen kaipuun kuvastoon. "Juoni" ei To the Wonderissa löydy ajasta, paikoista ja tapahtumista, vaan ihmisistä itsestään, kun he oppivat tai epäonnistuvat, yrittävät uudestaan tai luovuttavat tai eksyvät.

Kyseiset ihmiset ovat Nainen ja Mies, Olga Kurylenko ja Ben Affleck, jotka tapaavat Pariisissa, rakastuvat, ja Nainen muuttaa 10-vuotiaan tyttärensä kanssa miehen luokse Yhdysvaltoihin, laajaan ja autioon Oklahoman osavaltioon, minne he yrittävät perustaa jotain, jotain. Ei muusta syystä kuin siitä, että he rakastavat toisiaan. Tai ainakin ovat rakastuneita.
 

Sillä Malick hyvin tietää, että nämä ovat eri asioita. To The Wonderin eteerinen tunteellisuus saattaa antaa vaikutelman suuresta rakkaustarinasta, mutta itse asiassa kankaalla näkyy lähes päinvastaista, tutkielma rakkauden mahdottomuudesta, tai pikemminkin rakkauden hauraasta luonteesta, jota on niin tuskallisen vaikea pitää särkymättömänä. Se, mitä Naiselta ja Mieheltä jää ymmärtämättä on, että rakkaus on muuttuvainen, joka päivä uusiutuva, virtaava. To the Wonderin pariskunta yrittää ymmärtää tunnetta välillään, jotta saisivat siitä otteen - ja siinä on heidän virheensä.

Tästä yrittää puhua heidän pikkukaupunkinsa pappi (Javier Bardem), jonka ongelma on, miten välittää Jumalan rakkautta seurakunnalleen, kun oma sielu on epäileväinen. Bardemin hahmon mukana kuvaan tulee yksi Malickin perusteemoista, kristillinen usko, sekä yksi kieli lisää: Bardemin pappi on espanjankielinen maahanmuuttaja, joka pitää saarnojaan kakkoskielellään.

To the Wonderin kudelman olennaisimpia säikeitä onkin monikielisyys, elokuvassa kuullaan ainakin viittä kieltä: englantia, ranskaa, espanjaa, ukrainaa ja italiaa. Pikkupitäjään sijoittuva elokuva antaa ihmeellisen vaikutelman globaalista maailmankylästä ja USA:sta sen peilinä.

Samalla, kun Nainen ja Mies kypsyttelevät omaa tunteiden kronikkaansa, kuvan taustalla Arki muovaa todellisuutta. Affleckin jäyhä Mies mittaa työssään maan myrkkyainepitoisuuksia, mitkä johtavat drastisiin seurauksiin etenkin yhteisön köyhimpien elämässä (mitä Malick kuvaa dokumentaarisesti). Tällainen rakkaus- ja yksilötarinan taustoittaminen kriittisellä yhteiskuntakuvalla viittaa ranskalaisen Uuden Aallon perusajatuksiin, mistä Malick ammentaa myös elokuvansa visuaalisen inspiraation. To the  Wonderissa puhuu Truffaut'n, Godardin ja Lelouchin oppipoika. Valtaosa teoksesta kerrotaan käsivarakuvan ja sisäisen monologin punoksena.



To the Wonder ei ole helppo elokuva - eiväthän Malickin teokset koskaan ole. Malickin tarina on se vanha, mutta hänen valitsemansa tyylilaji, introspektiivinen lyyrisyys, pitää sisällään uniikkia tehovoimaa. Elokuvan dialogista pääosa ei tapahdu henkilöiden välillä, vaan sisäisen monologin ja kuvan: Malick käyttää visuaalista metaforaa runoilijan varmuudela ja keveydellä; rakastuminen kuvataan kohoamisella, Mont Saint-Michelin luostarin (johon elokuvan nimi viittaa) portaissa kiipeämisellä; hieman myöhemmin, suurenmoisessa jaksossa, Kurylenko ja Affleck leikkivät nousuvesirajan pehmeällä mudalla, jonka paino juuri ja juuri kestää rakkauden keveiksi tekemien ihmislasten askeleet. Ja koko Oklahoman valtion Malick vertauttaa laajuudessaan ja autiudessaan sekä rakkauden äärettömyyteen että, tunteiden alamäessä, lohduttomaan yksinäisyyteen ja karuuteen.

To the Wonderissa Malick antaa improvisaatiolle enemmän sijaa kuin koskaan: raporttien mukaan kuvaustilanteessa ei käytetty käsikirjoitusta lainkaan (jälleen viittaus Godardiin). Tämä kuuluu osana Malickin työkalupakkiin hänen kärsivällisesti veistäessään ainutlaatuisia kuvarunojaan. Se ei voi olla miellyttävin mahdollinen työskentelytapa, sillä elokuvan varsinaisesti valmistuessa vasta leikkaamossa, jää usein kokonaisia näyttelijäsuorituksia pois lopputuloksesta (To the Wonderin kohdalla kuvauksissa käytetyistä näyttelijöistä Rachel Weisz, Michael Sheen, Jessica Chastain, Amanda Peet ja Barry Pepper leikattiin kokonaan pois - Malick käytti peräti viittä leikkaajaa), mutta tulokset ovat kihelmöiviä. Jälkituotantoaika Malickin elokuvissa on omaa luokkaansa, esimerkiksi Kultaisen Palmun vuonna 2011 voittaneen The Tree of Lifen viimeiset otokset ovat maaliskuulta 2008. To the Wonderissa näemme Kurylenkon ja Affleckin sellaisina kuin he olivat kaksi vuotta sitten.

He ovat molemmat Malickin luupin läpi täysin uskottavia, kuten Bardemkin ja sijansa editoinnin jälkeen säilyttänyt Rachel McAdams, mutta Kurylenko hallitsee lopullista elokuvaa. Mallina aloittanut ukrainalainen on tehnyt Hollywoodissa lähinnä toimintaelokuvia, mutta Malick suuntaa häneen aivan toisenlaisen valon. Englannin lisäksi sujuvasti ranskaa puhuva Kurylenko herkentää sulokkuudellaan, mutta vakuuttaa kypsyydellään. Vonnegutilaisessa Kahden Valtakunnassa Kurylenkon Nainen on voimakkaampi. Mutta riittääkö se?
 

Esteettisenä esineenä To the Wonder on masentava. Tämä 35:n ja 65:n millimetrin kameroilla kuvattu herkkä teos viittä vaille tuhoutuu nykyaikaisessa digisiirrossa. Useimmiten on vaikea edes uskoa, että elokuva on filmille kuvattu - Malick kokeili RED-kameraakin, mutta lopulliseen versioon päätyi vain yksi diginä kuvattu kohtaus. Liekö kalpeaan ja kovaan lopputulokseen syynä luonnonvalo, jonka mestarina nyt kolmatta kertaa Malickin kumppanina toimiva Emmanuel Lubezki tunnetaan.

Vastapainona elokuvan äänimaailma hakee vertaistaan. To the Wonderin musiikkiraita on henkeäsalpaava taidemusiikin antologia, jossa suurimman sijan saavat Arvo Pärtin pienoistyöt, Henryk Góreckin kuolematon 3. sinfonia ("Surujen sinfonia") sekä Eino-Juhani Rautavaaran mykistävä Cantus Arcticus, jota Malick hyödyntää haltioittavasti.

To the Wonder on herkkä ja arka työ, lähestyttävä varoen, kärsivällisyyttä ja täydellistä omistautuneisuutta osoittaen. Se liikkuu raja-alueella, jonka yli astuessaan kaikki muuttuu banaaliksi yhdessä hujauksessa. Epätäydellisyydestään huolimatta To the Wonder pääsee putoamatta perille, osuen toistuvasti ihmistä koskettavien asioiden ytimeen. Se on taiteilijan, mutta myös ihmisen ja etsijän puheenvuoro, joskus inhimillisen epävarma, mutta silloinkin aito ja alkuperäinen. Elokuva, joka vaatii palaamaan takaisin luokseen (mielellään kunnon esitysolosuhteissa, joissa kuva saa hehkua filmikalvon läpi): To the Wonderin lyhyt epilogi on hämmästyttävän kaunis ja ihmeellinen, mutta myös enigmaattinen...mitä se tarkoittaa...?

IM3: Benkku on Kunkku

Ennen kuin unohtuu: Marvel-filmatisointien tavaramerkki ovat after credits scenet, siis lopputekstien jälkeiset kohtaukset. Rautamies 3:ssa on niistä tähän mennessä paras.

Imperiumin sotilas

Rautamies 3 on osoitus siitä, minkä Hollywood osaa parhaiten ja mitä se mieluiten tekee: yhdentekevää viihdettä. Alentuvalta ja mollaavalta kuulostavaa määritelmää ei kannata väheksyä liiaksi, sillä taka-ajatuksettomalle viihteelle, tuli se missä muodossa tahansa, on jokaiselle aika ajoin tarvetta - ja silloin kun sen tarve iskee, on aina parempi, jos se on hyvin tehtyä.

Rautamies 3 on erittäin hyvin tehty paketti sujuvaa elokuvaturinointia. Esimerkiksi etualalle nousevat erikoistehosteet ovat suorastaan naurettavan upeita ja tuhlailevan runsaita. Ohjaaja Shane Black kuvaa toimintaa kuin ei olisi mitään muuta ikinä tehnytkään, jättäen Jon Favreaun kirkkaasti jälkeensä. Edellisten osien ohjaaja Favreau ottaa tällä kertaa näkyvän roolin kameran edessä Tony Starkin henkivartijana, Happynä, ja synnyttää mukavia muistoja uran aloittaneesta Swingersistä - Doug Limanin esikoinen on edelleen kirkkaasti parasta, missä Favreau on ollut mukana.

Rautamies 3 on puolestaan parasta, mitä sarjalla on ollut tarjota. Merkittävin ero syntyy ohjaajan vaihdoksesta, mutta tarinassakin on enemmän seurattavaa. Ideologisesti liikutaan edelleen ultra-konservatiivisen patriotismin sydänmailla - USA:n presidenttiä pelastellaan vailla pahempia ironioita -, mutta Rautamies otetaan sotakoneena vähän kepeämmin, ja pientä turvallista pilkkaakin USA:n aseherruutta kohtaan heitetään, kun James Rhodesin War Machine muutetaan Iron Patriotiksi.

Tarinassa liikutaan kontrapunktisesti kahdella tasolla: Tony Stark kamppailee oman, hajoamispisteeseen venytetyn psyykensä kanssa samalla, kun ulkoinen uhka terrorismin muodossa hyppii silmille. Samalla kutitellaan ihmisen dualismin teemoja, kun Starkilla alkaa olla vaikeuksia erottaa itseään koneistaan. Sarjakuvasta on otettu päävihollisiksi geeniteknologian kautta supervoimat saaneet EXTREMIS-ryhmän sosiopaatit, jotka toimivat yhteistyössä satelliittikaappauksien kautta "oppitunteja" hallitukselle antavan Mandariinin kanssa. "Mandariini" on muuten hölmöin superrikollisen nimi sitten Härkäsammakon. Taiteilijanimen takaa löytyy harson ohuesti peitelty allegoria tosielämän "household nameksi" nousseesta terroristijohtajasta, jonka USA:n armeija murhasi tuossa taannoin. Tosin tästä tilaisuudesta ei välitetä ottaa juuri mitään irti, mikä saattaa olla pelkästään hyvä. Syvemmälle raapaisemiensa teemojen sisään sukeltaminen olisi hyvinkin saattanut syödä luonteenomaista kepeyttä, jonka varassa Rautamies on aina lentänyt.

Ruuan tarjoaminen aivoille kun ei ole Rautamiehen päätavoite. Tärkeintä on näyttävyys, sutjakkuus, nokkeluus ja ylipäätään makeelta näyttäminen. Tässä Shane Black onnistuu hienosti, kun kuvaajanakin toimii mm. Terrence Malickin kanssa työskennellyt alansa huippu John Toll. 3D-toteutuskaan ei häiritse, jos kohta on siinä määrin huomaamatonta, että kannattaa valita perinteisempi kaksiulotteinen esitys, jossa väritkin näyttävät paremmilta.
 

Huvistahan tässä on kysymys, pienestä ilonpidosta keskellä maailmanlopun juhlia. On nautinnollista saada elokuvalipun hinnalla katsella hurmaavia ihmisiä elehtimässä valkokankaalla. Kuvauksissa nilkkansa murtanut Robert Downey Jr. saattaa olla elokuvahistorian rentoutunein kameran edessä työskentelijä, eikä hänellä ole pienimpiäkään vaikeuksia valloittaa yleisöään. Don Cheadle ja Gwyneth Paltrow nauttivat myös silminnähden palkkashekeistään. Pääpahiksena nähdään australialainen, L.A. Confidentialissa läpi lyönyt Guy Pearce, joka on aina jättänyt hieman silkoisen fiiliksen paitsi arvosteluhitti Animal Kingdomissa. Voisi sanoa Pearcen jatkavan tuosta pikkuhitistä, sillä hän on erittäin hyvä Starkin haastajana.

Mutta missä sitten on pihvi? Rautamies 3 kuljettaa katsojaa kuin lastua virrassa, mutta todelliset naurunpyrskähdykset ja isot aallot ovat harvassa. Yllätykset, ne puuttuvat - juonenkäänteet eivät yksinään riitä. Tämä seikka olisi painunut taka-alalle tai ehkä jäänyt kokonaan huomaamatta, jollei joku olisi puhkaissut kuplaa: BEN KINGSLEY. Vanha maestro tulee kuin puskista ja ällistyttää elokuvaan tuudittautuneen tekemällä jotain aidosti omaperäistä. Sarjakuvapuristit ovat moniaalla valittaneet suureen ääneen, mitä Black, kovassa nosteessa oleva pääkirjoittaja Drew Pearce ja Kingsley tekevät Mandariinin hahmolle, mutta valittakoot. Tämä Mandariini-tulkinta on sinällään nokkela, mutta Kingsleyn virtuoosisuus nostaa sen huikeisiin sfääreihin. Rajallisessa ajassa brittimestari tekee gestiikallaan, rytmillään ja murteiden käsittelyllään niin paljon muuta aidompaa työtä, että jopa Downeya alkaa käydä sääliksi. Kingsley on niin kertakaikkisen kingi, että aikanaan Oscar-ehdokkuus ei olisi minkään valtakunnan ylilyönti. Hänhän on kuitenkin se, mitä leffasta poistuessaan ensimmäisenä makustelee.

Visa 24.4. "Citius, altius, fortius"

TULOKSET

Peter Lorren silmät 28 pt.

Will Smithin Pojat 26 pt.
FC Iguaani 22 pt.

Savage Streets 19 pt.  

24.4. “Citius, altius, fortius”

- sporttivisa Monroen tapaan -

Verryttely (16 pt.):

1. Ketkä näyttelivät pugilisteja seuraavissa filmeissä: A) Herrasmies-Jim B) Katujen kuningas C) The Boxer D) Resurrecting the Champ E) The Cinderella Man F) Million Dollar Baby (6 pt.)

- A) Errol Flynn B) Paul Newman C) Daniel Day-Lewis D) Samuel L. Jackson E) Russell Crowe F) Hilary Swank

2. Kenen legendaarisen käsikirjoittajan esikoisohjaus oli urheiluelokuva Personal Best (1982) ja mikä siinä aikanaan herätti kohua? (2 pt.)

- Robert Towne; sen keskeisillä naishahmoilla oli lesbosuhde

3. Suomenna seuraavat elokuvat: A) Slap Shot B) The Blind Side C) Bull Durham D) White Men Can’t Jump (4 pt.)

- A) Lämäri B) Elämä pelissä C) Vamppi ja veteraani D) Mustat donkkaa tykimmin

4. Missä kahdessa lajissa Forrest Gump oli haka? (2 pt.)

- Amer. jalkapallo ja pöytätennis

5. Vuonna 1999 muodostui pieneksi yllätyshitiksi bhutanilainen, jalkapalloaiheinen The Cup. Mitä erikoista oli sen esikoisohjaajassa? (1 pt.)

- Ohjaaja Khyentse Norbu on Tiibetin buddhistimunkki

6. Minkä elokuvan lopputeksteissä soi tämä biisi? (1 pt.) http://www.youtube.com/watch?v=oTWBCM6HMag&list=LL40wGEAQW0Jt3iBkFW2usXQ

- Taistelija - The Fighter

Yhdistetty (a vai b):

7. A) Kuka ohjasi Lontoon olympialaisten avajaisseremoniat eli Isles of Wonder -show’n? B) Kuka nimiohjaaja on ohjannut Nick Cave & The Bad Seedsin uutuusvideon We No Who U R?

- A) Danny Boyle B) Gaspar Noé

8. A) Mistä urheilutapahtumasta alkaa Steven Spielbergin München? B) Minkä niminen urheiluelokuva oli Tomi Kuusiston esikoisohjaus vuonna 2005?

- A) Olympialaisista (1972) B) Leijonan sydän

9. A) Minkä urheilulajin Olympiavoittaja oli Johnny “Tarzan” Weismüller? B) Kenestä urheilijasta tekivät lyhyen ajan sisällä elokuvan sekä Robert Towne että Steve James?

- A) Uinti B) Steve Prefontaine

10. A) Kuka esitti pääosaa komediassa The Replacements? B) Mistä tuon tarinan cheerleaderit oli löydetty?

- A) Keanu Reeves B) Strippibaareista

11. A) Kuka tietyllä tavalla ironinen valinta esitti pääosaa jääkiekkoelokuvassa Mystery, Alaska? B) Kuka vielä yllättävämpi nimi sen käsikirjoitti?

- A) AUSTRALIALAINEN Russell Crowe B) David E. Kelley

12. A) Mistä lajista kertoo Cool Runnings B) Mistä lajista lyhytelokuvien ohjaaja P.V. Lehtinen on tehnyt useita palkittuja elokuvia?

- A) Kelkkailusta B) Uinnista

Sokkoammunta:

13. Mikä elokuva? Mikä tapahtuma kyseessä? (2 pt.) http://www.youtube.com/watch?v=uwyltmUR3MU

- Tulivaunut/Chariots of Fire (1 pt.); Pariisin Olympialaiset 1924 (1/2 pt. osittain oikeasta)

14. Elokuva, kuka esittää monologin? (2 pt.)  http://www.youtube.com/watch?v=7fTnTP49FW0

- The Wrestler, Mickey Rourke

15. Elokuva ja ohjaaja? (2 pt.)  http://www.youtube.com/watch?v=LpODRV9tK0E

- Gallipoli, Peter Weir

16. Mikä elokuva ja kuka näyttelee Julesia? (2 pt.) http://www.youtube.com/watch?v=tjF57zEbxpI

- Bend It Like Beckham, Keira Knightley

17. Minkä elokuvan tunnari? (1 pt.) http://www.youtube.com/watch?v=Z8XWRt71ud8

- FC Venus

Suunnistus:

17. Mikä urheilulaji?

4 pt. Sitä pelataan Gus Van Santin ohjauksessa Finding Forrester.

2 pt. Spike Leen ohjaus He Got Game käsittelee sitä.

1 pt. Tämän lajin supertähtiä on nähty elokuvissa Hei, me lennetään ja Space Jam.

- Koripallo

18. Mikä urheilulaji?

4 pt. Brian Helgelandin uunituore hitti 42 kertoo siitä.

2 pt. Robert De Niron läpimurtoihin kuului lajielokuva Bang the Drum Slowly.

1 pt. Clint Eastwoodin tähdittämä Takaisin pelissä ja Brad Pittin tähdittämä Moneyball kuvasivat tätä lajia.

- Baseball

19. Mikä urheilulaji?

4 pt. Tämän lajin elokuvallinen vastine Rockylle maineessa ja menestyksessä lienee Peter Yatesin vuonna -79 ohjaama Oscar-voittaja Breaking Away.

2 pt. Lajia kuvaa Jonny Lee Millerin vuonna 2006 tähdittämä The Flying Dutchman. Huhutaan David Fincherin suunnittelevan lajia viime vuonna ravistelleen kohun filmaamista.

1 pt. Suomessa lajista on tehty yksi tunnettu teos: Cyclomania.

- Pyöräily

Visa 17.4. "Vamma kehityksessä"

TULOKSET

1. Savage Streets 25 pt. (ratkontavoitto)
2. Kovaiguaanijuttu 25 pt.
3. Some Like It Not 19 pt.
4. 2-pek 16 pt. (jääväsi itsensä drome-kierrokselta)
5. Pedro Lorren "silmät" 15 pt.
6. Will Smithin Pojat 14 pt.
7. Sam-Matti 8 pt.

17.4. “Vamma kehityksessä”

Peruskysymykset (13 pt.):

1. Mikä Hal Ashbyn ohjaus vuodelta 1979 perustuu Jerzy Kosinskin romaaniin, ja kuka siinä esitti hidasälyistä pääosaa? (2 pt.)

- Tervetuloa, Mr. Chance!/Being There, Peter Sellers

2. Millä nimillä tunnetaan paremmin duo Carlo Pedersoli ja Mario Girotti? (2 pt.)

- Bud Spencer & Terence Hill

3. Mitkä ovat näiden elokuvien suomenkieliset nimet: A) Any Which Way You Can B) Leatherheads C) The Mother (2003) D) Police Story? (4 pt.)

- A) Lällärit lakoon B) Sydän kolmantena jalkana C) Tyttären talossa D) Kyttä antaa kyytiä

4. Mikä seuraavista ei kuulu joukkoon: A) Gilbert Grape B) The Water Boy C) My Left Foot D) Miffo? (1 pt.)

- C) muissa tarinoissa keskeinen roolihahmo on kehitysvammainen, C:ssä kyse on ruumiillisesta vammasta

5. Vihjekysymys: Mikä elokuva?

4 pt. Vuoden 1996 Cannesin elokuvafestivaaleilla Daniel Auteuil ja Pascal Duquenne palkittiin parhaan näyttelijän palkinnoilla. (Vihjekysymykseen saa visan aikana vastata vain kerran.)

- 8. päivä*

A vai B? (10 pt.)

6. A) Minkä nimisen kehitysvammaisuutta käsittelevän elokuvan Pekka Karjalainen on ohjannut? B) Kuka elokuvan miesnäyttelijöistä sai Jussi-ehdokkuuden sivuosasta?

- A) Vähän kunnioitusta B) Asko Vaarala

7 A) Mikä oli Dogma # 1 -elokuva? B) Mikä oli Dogma # 2?

- A) Juhlat/Festen B) Idiootit

8. A) Missä elokuvassa Billy Bob Thornton esitti kehitysvammaista? B) Minkä Oscarin hän tuosta samasta elokuvasta sai?

- A) Sling Blade B) Käsikirjoitus (muokattu)

9. A) Mikä kehitysvammaisen tarinaa kokeellisen hoidon kautta neroksi kuvaava elokuva vuodelta 1992 lienee Jeff Faheyn kuuluisin pääosa? B) Minkä nimiseen kuuluisaan kirjaan perustuu Charly, jossa nimihenkilö nostetaan keinotekoisesti idiootista neroksi?

- A) Ruohonleikkaaja/The Lawnmover Man B) Kukkia Algernonille

10. A) Kenen näyttelijän esikoisohjaus oli Steinbeck-filmatisointi Hiiriä ja ihmisiä v:lta 1992? B) Kuka siinä esitti ohjaajan rinnalla yksinkertaista Lennietä?

- A) Gary Sinise B) John Malkovich

11. Vihje: 2 pt.

Tämän belgialaiselokuvan ohjasi Jaco van Dormael, joka myöhemmin teki Mr. Nobodyn.

- 8. päivä

SPECIAL: Cinemadrome-kierros (7 pt.):

12. Monesko Cinemadrome-tapahtuma ensi viikonloppuna järjestetään ja mikä on tämänkertaisten karkeloiden lisänimi? (2 pt.)

- Kymmenes; (Cinemadrome) 666

13. Minkä niminen on aloituselokuva? (1 pt.)

- Zomba di Mare

14. Mitä seuraavista ei ole esitetty Cinemadromessa: A) Silent Night, Deadly Night B) Serbian Film C) Martyrs D) Anguish E) I Spit On Your Grave (1 pt.)

- C niin kuin Cinemadrome

15. Mikä Death Wish -sarjan osa ‘dromessa esitetään ja mistä erityisestä syystä? (2 pt.)

- 3; kunnioitetaan tammikuussa pois nukkuneen Michael Winnerin muistoa

16. Kuka espanjalainen, ‘dromen henkisiin kummisetiin kuulunut elokuvantekijä kuoli huhtikuun toisena? (1 pt.)

- Jess Franco

17. Vihje: 1 pt.

Bondaustarina menestyvän liikemiehen ja Downin syndrooman leimaaman miehen välillä. Arskan vuoden 2000 scifi ei ole tämän elokuvan esiosa.

- 8. päivä

Äänet (9 pt.):

18. Elokuva ja näyttelijät? (3 pt.) http://www.youtube.com/watch?v=VdgT3ZWUKHU

- Minä olen Sam, Sean Penn, Dakota Fanning

19. Elokuva? (1 pt.) http://www.youtube.com/watch?v=tvKzyYy6qvY

- Forrest Gump

20. Elokuva ja näyttelijät? (3 pt.)

- The Score/Valtikka, Robert DeNiro & Edward Norton http://www.youtube.com/watch?v=OkVJ0KvOV60

21. Elokuva? (1 pt.) http://www.youtube.com/watch?v=vqbXPfaN_VM

- Sademies

22. Mikä elokuva? (1 pt.)
- Kovasikajuttu 

BONUSKYSYMYS:

23. Mikä edeltävistä elokuvista ei kuulu joukkoon? (1 pt.)

- Sademies: autismi ei ole kehitysvamma (Huom. The Scoressa Nortonin hahmo esittää kehitysvammaista, vaikka hahmo ei oikeasti ole, mutta se on yhtä kaikki kehitysvammaisen näyttelemistä)

RATKONTA:

1. Peter Vincent Neilin Il barbiere on saanut toistaiseksi viimeisen Dogme 95 -tunnuksen. Monesko Dogma-leffa se virallisen listauksen mukaan on?

- 254.

* Tämä elokuva oli ehtinyt unohtua kaikilta joukkueilta ("7. päivä" oli silti hyvä yritys)

"Selittämättömiä kuvia"

 

Andrei Tarkovskin Peiliä ei katsota kuin tavallista elokuvaa - siihen luodaan suhde. Kuten mikä hyvänsä suhde, tämäkin syvenee ja muuttuu vuosien saatossa, mutta ennen kaikkea se kestää. Peiliin voi palata aina uudestaan sen milloinkaan menettämättä tuoreuttaan. Osittain tämä johtuu siitä, että se unohtuu niin helposti. Jonkin ajan kuluttua Peilin näkemisestä on paljon helpompi kuvailla sen herättämiä tunteita ja ajatuksia kuin siinä varsinaisesti kerrottuja asioita tai näytettyjä tilanteita.

Samalla kun Peili (Zerkalo, 1975) on maailman kauneimpia elokuvia, on se myös yksi vaikeimmista. Usein sanotaan, että Peilistä ei pidä lähteä perinteiseen tapaan etsimään tarinaa, ja että sen kerronta perustuu mielleyhtymille. Tämä ei luultavasti pidä aivan paikkaansa, sillä varmaankin on mahdollista dekonstruoida Tarkovskin visio ja löytää siitä "tarina", mutta jos joku yrittäisi, tulos epäilemättä olisi kuiva ja hengetön eikä kertoisi elokuvasta mitään.

Joka tapauksessa, Peili ei ole sarja toisiinsa liittymättömiä jaksoja. Jotkut elokuvat perustuvat unen logiikalle, mutta Peili saattaa olla ainoa todella onnistunut muistin logiikalla kulkeva elokuva. Kokonaisuutta veistäessään Tarkovski käyttää lukuisia häkellyttäviä, nerokkaita keinoja. Esimerkiksi teoksen keskushenkilöä (ohjaajan alter ego, mahdollisesti tämän itsensä esittämänä) ei koskaan täysin näytetä aikuisena. Kuitenkin kyse on juuri hänen muistoistaan, joista voimme lukea hänen äitinsä tarinan. Äidin ja hänen poikansa tarinasta puolestaan avautuu ovi suurempaan kuvaan Neuvostoliitosta Suuren isänmaallisen sodan aikana ja mainingeissa; se kuva on ahdistunut, tuskainen ja arpinen. Peilin kaikki ihmiset ovat kuin valtavan kouran läimäisemiä, heistä on tukahdutettu inhimillinen lämpö. Luultavasti juuri tästä syystä Peili tuntuu joillakin katselukerroilla etäiseltä ja läpitunkemattomalta - ei ole helppoa hyväksyä elokuvaa hallitsevan Margarita Terehovan silmien ja olemuksen menneisyydestä raskasta ilottomuutta; ja kuitenkin samat kasvot tulvivat vastaan arjessa joka päivä.



Peilin vakuuttava, kompromissiton subjektiivisuus lienee tällä ilmaisukyvyn tasolla ainutlaatuista. Lieneekö maailmassa toista yhtä henkilökohtaista elokuvaa? Siis aidosti henkilökohtaista, millä ei tarkoiteta omaelämäkerrallisuutta tai varsinkaan itsetunnustuksellisuutta. Tarkovski ei paljasta mitään omasta elämästään, vaikka hän taiteilijan spektrin läpi paljastaa aivan kaiken: Peili ei ole auto-voyeurismiä, vaan jotain puhtaampaa, kuin Tarkovski yksinkertaisesti näyttäisi katsojalle sen, mitä hän on kokenut, ja miten. Peilin prologi on elokuvahistorian kuuluisin - sanoi romantikko, varsinaisesti se taitaa olla vain hienoin: nuori poika napsauttaa värikuvassa television päälle, mitä seuraa epätyypilliseksi luonnehdittava leikkaus seuraavaan, mustavalkoiseen jaksoon, jossa nuoren miehen änkytys poistetaan hypnoosin avulla. Nyt pystyt puhumaan selkeästi! Sitä Tarkovski haluaa, kyetä puhumaan selkeästi menneisyydestä, muistoista. Rehellinen kuva muistoista on kuitenkin sirpaleinen, hajanainen ja epälineaarinen. Vähänkään lahjattomamman taiteilijan käsissä Peili kuolisi jo kohdussa: on ihmeellistä, että Tarkovski saa teoksensa toimimaan.

Mutta "se pyörii sittenkin". Se pyörii, koska Peili ei koskaan rakennu vain yhdelle idealle, vaan useille samanaikaisesti. Jos teoksen rakenne rullaisi vain rikotun kerrontansa varassa, se tuntuisi vain hajanaiselta, mutta tätä elokuvaa ei voi lähestyä vain yhden näkökulman, vain yhden aistin kautta: ei ole vain kuvaa, on myös ääni ja vuorosana ja ohjaajan isän lumoavalla äänellä lausumat runot ja juuri nyt näkyvän otoksen suhde aiempiin ja tuleviin. Jotta Peiliä voi ymmärtää, on kaikki tämä ymmärrettävä samanaikaisesti, koko ajan. Tuskin on toista yhtä kokonaisvaltaista elokuvaa ja siksi on tuskin toista yhtä kokonaisvaltaista hahmotusta ihmisestä.

 

Kaikki ihmisen tekemä Peilissä on käytettyä, kulahtanutta, rapistuvaa ja rumaa; silti elokuvan jokainen kuva on kaunis. Muutamat "muistin sirpaleet" ovat runoja: pojan päälaelle laskeutuva lintu; leijuva nainen, jonka hiukset ovat selittämättömissä; ikkunaruudun rikki nokkaiseva kana - salamanomaisia, triviaaleja hetkiä, jotka ovat piirtyneet yksittäiseen muistiin. Tarkovskin kamera elää lähes jatkuvassa liikkeessä. Joskus Tarkovski yltää bressonilaisuuteen liikkuvalla kuvalla. Sodan ja sen vaikutuksen nykyhetkeen Tarkovski kuvaa arkistomateriaalin kautta. Näemme mudassa laahautuvia sotilaita - joita todennäköisesti ei enää ole - ja liiraavan tankin; ääniraidalla Bachia tai Purcellia; meidät valtaa sanoiksi pukeutumaan kieltätyvä tunne suuresta kokemuksesta, kollektiivisesta ymmärtämisestä, joka liukuu rationaalisuuden tuolle puolen.

Lapsuudenkuvauksena Peili on suvereeni, koskematon. Jokainen teoksen kuva lapsista on puhutteleva. Tarkovski näyttää lapsuudesta sen illuusiottoman, saduttoman puolen, sen, missä lapsi on näkijä ja kokija, jolle asiat tapahtuvat, vailla kykyä vaikuttaa mihinkään. Peilin kuva lapsesta ei ole ainoa mahdollinen, mutta se on tosi.

Paitsi muistista ja lapsuudesta, Peili on olennaisesti elokuva sodasta. Yhtään näyteltyä kohtausta toisesta maailmansodasta ei ole, mutta inhimillisen katastrofin tunne leijuu painostavana kaikkien elokuvan jaksojen yllä. Koskettavimmillaan peili kuvaa lasten ampumaharjoituksia pakkasessa. Eräs poika selittää viattomalla selkeydellä ymmärtävänsä "täyskäännöksen" täydeksi käännökseksi: 360 astetta. Ja tulee siten repineeksi ohuen harson sotakoneen älyttömyyden yltä.

Suuri osa Peilistä liikkuu urbaanissa ympäristössä, missä ei ole mitään kadehdittavaa. Mutta lopussa palataan määrätietoisesti maalaismaisemiin. Luonnon kuvaajana Tarkovski on ilmiö sinänsä, ehkä vertaansa vailla oleva mestari. Tuuli pyyhkäisee yli vainion kuin ei missään muualla. Vanha metsä on likaisten lampareiden miinoittama, kaatuneissa rungoissa kasvaa sientä ja märkää sammalta. Heinälato palaa, kuten Uhrissa uudestaan. Lapsen muisti imee näkyjä ja ääniä sienen lailla.

Viimeisessä kohtauksessa Tarkovski tuo katsojan viimein keskelle katharsista. Kaikki aikuiseksi kasvaneen ahdistus katoaa täydellisen idyllin tieltä. Paras ja puhtain lapsuusmuisto on tyhjä eri suuntiin repivistä voimista: yksinkertainen hetki, kiireetön kulku pellon poikki suven sydämellä sisaruksen ja isoäidin kanssa. Kamera etääntyy sanomattoman hellästi piiloutuen metsän kätköön. Suurenmoista musiikkia.

Zomba di Mare (2013)

Perjantaina Niagarassa alkaa Cinemadrome 666 -tapahtuma, jossa ensi-iltansa saa kotimainen Zombi-elokuva Zomba di Mare. Se on Monadi Filmin ensimmäinen pitkä elokuva, jonka odotusarvot ovat varmasti korkealla näillekin sivuille nostettujen kommenttien johdosta. Zomba di Mare on muodollisesti jatkoa samojen tekijöiden lyhytelokuvalle Zomba Intensolle, joka sai ensi-iltansa vuoden takaisessa Cinemadromessa. Tässä omia ensivaikutelmiani Zomba di Maresta.

Keskeinen ajatus elokuvien Zomba Intenso ja Zomba di Mare tekoprosessissa on, että suomalaisia (amatööri)näyttelijöitä kuvataan ilman tarkkaa käsikirjoitusta. Sen jälkeen näyttelijöiden puheet dupataan sattumanvaraisella italialaisella dialogilla, leikkauspöydällä koostetaan elokuvan rakenne ja lopulta kirjoitetaan hahmojen puheille tekstitykset. Juoni syntyy jossain tämän prosessin aikana. Prosessin naruista vetelee yksi taho eli Monadi Filmin takana oleva auteur Sami Pöyry, joka toimi Zomba di Maressa ohjaajana, kuvaajana, leikkaajana ja toisena käsikirjoittajana (Venla Virhiän kanssa).

Keskityn käsittelemään pitkää Zomba di Marea, mutta lähtökohtaisesti on välttämätöntä verrata sitä myös lyhyeen Zomba Intensoon. Tämä mustavalkoinen lyhytelokuva on n. 20 minuutin kestossaan eheä kokonaisuus, jossa juonta kuljetetaan kronologisesti eteenpäin (tarinan sisäisten kertojien voimin) dokumenttielokuvan tyyliä käyttäen. Tunnelma kasvaa tasaisesti kohti lopun kliimaksia. Zomba Intenson tarina on melko yksinkertainen, mutta makaaberi teksti ja yli viedyt karikatyyrihahmot pitävät katsojan mielenkiintoa yllä.

Nyt pitkän elokuvan kanssa kunnianhimoa on viety monta askelta eteenpäin. Ja hyvä niin. Mustavalkokuvauksen rinnalle on tuotu myös värikuvaa. Samalla kuvat ovat kehittyneet näyttävämmiksi ja rikkaammiksi. Niiden yksityiskohdat ja kompositiot ovat tarkkaan harkittuja. Musiikin käyttö on voimakasta ja rytmittyy kuvien kanssa taidokkaasti. Italodubbaus on tyylikeino, joka antaa anteeksi näyttelijäsuoritusten mahdolliset puutteet, mutta myös luo elokuvaan sen omalaatuista tunnelmaa. Zomba di Mare onkin vahvimmillaan kehitellessään vinksahtanutta, hieman surrealistista ilmapiiriä.

Elokuvan tarina on sinällään toimiva, mutta verrattuna Zomba Intensoon juonen kuljetus on ongelmallisempaa. Useiden henkilöiden ympärille muotoutuva tarina painottuu likaa alkuopuolen rakenteluun, jossa hahmoja yritetään kehittää monen kohtauksen voimin ilman, että ne kuitenkaan tarjoavat mitään lisää näihin. Kuten jo lyhyessä edeltäjässään tässäkin elokuvassa kaikkein karikatyyrimaisimmat hahmot toimivat parhaiten. Omiksi suosikeikseni nousevat viiksekäs palkkamurhaaja sekä kokaiinia sniffaava ystäväpiirin ”don”. Muut hahmot ovat kuitenkin enemmän esillä, mutta heidän kohtaloihinsa en kuitenkaan pystynyt samaistumaan niin, että jännite olisi säilynyt elokuvan suvantovaiheissa. Myöskään tekstiä ei ole uskallettu viedä yhtä villiksi kuin Zomba Intensossa.

Kokonaisuudessaan Zomba di Mare on ongelmistaankin huolimatta hieno teos. Se piristää innovaatioillaan suomalaista elokuvakenttää sekä osoittaa, että indie-kauhun ei tarvitse olla halpaa ketsuppia tai huonoja digitehosteita. Lisätietoa elokuvan taustoista voi kukin lukea Monadi Filmin blogista. Jääkäämme innolla odottamaan tulevaisuuden Monadi-projekteja. Toivon kuitenkin, että tulevat tuotannot eivät jämähdä vain italiankielisiin zombeihin.

Zomba di Mare siis perjantaina 19.04.2013 elokuvateatteri Arthouse Niagarassa klo 19 Liput 7€. Monroe suosittelee!